Suomen kansa syntyy sivistyksestä

Aleksantereita ja Nikolaita Suomen suuriruhtinaina

Sodan kauhistuksen keskellä tahtoi Herra kutsua Keis. Nikolauksen, jonka hallitus Suomelle monissa vaiheissa oli kova kokemuksen aika, ja korotti Keisari istuimelle meidän nykyisen jalomielisen Suuri ruhtinaamme, joka on Suomen maan kansallista edistystä sanomattomasti auttanut ja jonka jalo sydän yhtänään samalla lempymällä rakkaudella hempii Suomen maata ja Suomen kanssa, jonka rakkautta hän jo ennen istuimella istumistaan oli osoittanut (Cygnaeus 1863).

Näin ihaillen ylisti Uno Cygnaeus Suomen suuriruhtinaana eli hallitsijana toiminutta Aleksanteri toista. Hän oli Venäjän keisari. Suomi oli ollut Venäjän autonominen eli itsehallinnollinen osa vuodesta 1809 alkaen.

Aleksanteri toisen isosetä, Aleksanteri ensimmäinen julisti Porvoossa järjestelyillä valtiopäivillä, kuinka Venäjän valtakuntaan liitetty Suomi oli samalla liitetty kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Julistuksen myötä Suomessa alkoi kiivas kansakunnan rakentamisen kausi. “ Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”, totesi A.I. Arvidssonin. Pulmana oli se, mitä suomalaisuus mahtoikaan olla. Piti synnyttää uusi keksintö, suomalaisuus, jotta alueen asukkaat voisivat kutsua itseään suomalaisiksi. Lisäksi piti keksiä se, miten asukkaat saatiin sitoutumaan tähän suomalaisuuteen.

Ylevässä juhlapuheessaan Uno Cygnaeus muisteli, kuinka jo ensimmäinen Aleksanteri oli ehtinyt aloittaa Suomen kansansivistyksen rakentamista, mutta sen toteutukseen ei päästy hallitsijan kuoleman ja vallanvaihdoksen vuoksi. Aleksanterien välissä oli hallitsijana konservatiivinen eli vanhoillinen Nikolai ensimmäinen, joka oli Aleksanteri ensimmäisen veli. Hän ei piitannut valtakunnan uudistamisesta ja sitä myöden Suomenkaan olojen edistämisestä.

• Aleksanteri I, Suomen hallitsijana 1809–1825
• Nikolai I, Suomen hallitsijana 1825–1855
• Aleksanteri II, Suomen hallitsijana 1855–1881
• Aleksanteri III, Suomen hallitsijana 1881–1894
• Nikolai II, Suomen hallitsijana 1894–1917

Mutta nyt! Vihdoin Suomen asioita alettiin viemään eteenpäin myös lakien tasolla! Siitä Uno Cygnaeus riemuitsi ja kiitti Jyväskylän opettajaseminaarin avajaisissa:

Sydämmeni kuin on täytättynä palavalla kiitollisuudella J[uma]la kohtaan joka johdatti tämän tärkeän asian hyvään alkuun, en voi olla lausumatta alamaista kiitollisuutta meidän jalolle Keisarillemme joka itse pani tämän kysymyksen alulle, sekä Keisarilliselle Senaatille, joka kiitättävällä hartaudella on kaikin voimin tätä tärkeätä asiaa edistänyt (Cygnaeus 1863).

Vuoteen 1863 mennessä oli ehditty rakentaa paitsi alku suomalaisuudelle, käsillä oli myös aika, jolloin tätä suomalaisuutta voitaisiin viedä kansakoulun opettajien koulutuksen myötä joka niemeen, notkoon ja saarelmaan oikealla suomen kielellä. Sitä maata ja kieltä tuli Cygnaeuksen mielestä opettaa koko kansa rakastamaan niin, että mukana olisi myös ymmärrys asioiden laidasta.

Me rakastamme koskiemme kuohuja ja purojemme loikkia. Pimeän metsän synkkää huminaa, tähtiyötämme, kesävaloamme. Kaikkea, mikä täällä näkymänä, lauluna sydäntämme on kerran koskettanut (J.L. Runeberg, Vårt land, tarkka suomennos; säkeistö 3).

Miten kansa sai oppinsa ennen kansakoulua?

Suomi oli 1800-luvun puolivälissä köyhä. Suomessa 85 % väestöstä sai elantonsa maataloudesta ja kaupungeissakin porvareilla oli usein oma ryytimaa, sikoja, kanoja ja lehmiä. Kuten kansallisrunoilija J. L. Runeberg kuvasi Vårt land -runossa: “Maamme on köyhä, siksi jää, sille, joka kaipaa kultaa.” Runeberg runoili säkeensä tosiseikoista, sillä pohjoinen ilmasto ei toiminut maaseudun runsaudensarvena ja metsien hyödyntäminen teollisuuteen oli vielä pääasiassa siementaimenen asteella eikä sen tuottamasta hyvinvoinnista ollut vielä tietoa. Maamme-laulun sanoitus osui 1800-luvun arjen kuvauksena kohdalleen.

Suurin osa väestä oli tätä säätyihin kuulumatonta köyhää työvoimaa, joka ei kouluja käynyt.  Maaseudulla viisaus, elämäntaidot ja ammatti opittiin pääasiassa omassa kotona tai toimimalla piikana tai renkinä taloudessa, jolla oli varaa palkollisiin. Talonpojat saattoivat olla yhtä köyhiä kuin vuoden pestejä kerrallaan tekevät palkollisetkin, vaikka raha alkoi 1800-luvulla liikkua metsäteollisuuden ostaessa puutavaraa ja metsiä. He selvisivät usein samalla koulutuksella kuin muu vähävarainen kansa. Pappien sunnutaisaarnat ja kirkkojen lukkarit huolehtivat valtakunnan asioiden tiedottamisesta ja Jumalan sanan opettamisesta. Näihin riitti kiertokoulu, pyhäkoulut ja rippikoulu. 

Varsinainen koulutus oli säätyjen eli aateliston, papiston ja talonpoikien etuoikeus. Suomen vähäisellä aatelistolla oli usein omat kotiopettajat ja heidän sivistystasonsa oli korkea: aateliset hallitsivat useita kieliä ja heitä oli harjaannutettu erilaisten aatevirtausten ymmärtämiseen ja soveltamiseen. Aatelilla oli usein yhteyksiä sukulaisiinsa ja säätyveljiinsä muihin maihin ja he saivat oppinsa säätynsä sisältä. Näin oli myös kansansivistyksen asiaa ajaneen Uno Cygnaeuksen kohdalla.

Muodollinen koulutus oli pisimmillään kirkollisella uralla ja papiston säädyssä. Heillä oli ymmärrys Raamatusta ja sen tankkaamisesta muulle kansalle. Jo Mikael Agricola oli käynyt opiskelemassa Viipurin latinankoulussa ja 1530-luvulla Wittenbergin yliopistossa Lutherin opissa. Papit osasivat usein kotikielen lisäksi muita kieliä kuten kansankieltä, saksaa ja latinaa.

Köyhien säätyjen lapset kävivät pedagogioita, triviaalikoulua ja lukiota. Pedagogio oli alkeiskoulu, jossa opetettiin kristinoppia, kirjoitusta ja laskentoa. Triviaalikoulussa taas opetettiin vanhaa kieltä eli latinaa ja kreikkaa sekä teologisia oppiaineita. Lukiossa opetettiin teologiaa, kreikkaa, matematiikkaa, kaunopuheisuutta ja historiaa omissa lehtoraateissaan.

Kaupungeissa porvarit hallitsivat kaupankäyntiä ja käsityöläisammatteja, kuten seppien tai räätäleiden toimia. Näihin opiskeltiin pääasiassa oppipoikamenetelmin: käsityöläiseksi haluava kisälli meni oppiin mestarille. Koska lisääntynyt teollisuus vaati aiempaa korkeampaa osaamista, ensin Helsinkiin ja Turkuun, sitten myös suomenkielisille Pietariin ja Viipuriin perustettiin sunnuntaikouluja. Niissä opittiin kaupankäynnin kannalta olennaisia asioita. Teollisuus oli vasta alussa, ja se keskittyi Tampereen kaltaisiin kaupunkeihin, mutta myös maaseudulta siirryttiin tehtaiden palkkatyöhön. Teollisuuskaupunkeihin perustettiin tehtaankouluja, joissa opetettiin paitsi uskontoa, myös käyttäytymissääntöjä. Kaupungeissa tehdasväki ei saanut elää maaseudun perinteiden mukaan.