Kokkolan kautta Kuntmarkaan
Viikko 35 oli leirikouluviikko. Lähtö tapahtui lauantaiaamuna noin kello 6.15. Matka sujui mukavasti Maijan isän ajamassa bussissa – ainakin Kokkolaan asti! Kokkolasta noukimme kyytiin luokan, jonka säännöt olivat täysin erilaiset kuin meillä; me emme saaneet syödä sipsejä, karkkia yms. kun taas kokkolalaiset ahmivat niitä mielin määrin. Elektroniikkapelitkin olivat meiltä pannassa, kun taas Kokkolan jälkeen piipitys täytti auton. Torniossa oli ruokatauko, ja Kiirunassa vihdoin yövyimme. Aamulla matka jatkui kohti Svolvaeria. Lopulta Sortlandissa pääsimme eroon kokkolalaisista. Periin Knutmarkaan saavuimme iltapäivällä.
Siitä alkoi tapahtumarikas viikko, jolta ei vauhtia puuttunut! Päivät retkeiltiin ja hippulat vinkuivat iltaisin Knutmarkan raitilla. Hetkeksi sopi pysähtyä silittelemään leppoisaa leirikoiraa.
Kalliokiipeily
“Pääsit sä ylös?” “Mihin asti sä pääsit”? “Muhun iski akrofobia…” Tällaisiä kommentteja kuului kun kiipesimme ylöspäin köysin, kypärin ja valjain varustettuna. Kalliokiipeily oli hyvin hauskaa, vaikka aluksi 6 m pystysuora kallio näytti liian vaikealta. Kalliokiipeily oli usampien mielestä hauskinta vapaa-ajan jälkeen. Se oli myös leirin kohokohta, koska suurin osa pääsi kallion ylös asti.
Matin kalavaleita
Kun lähdimme kohti kala-apajaa pienellä kalastusaluksella, niin tunnelma oli katossa. Katsoin tutkasta ja näin, että koko monitori näyttää vihreätä. Eli kalaa on ja PALJON. Aloitin kalastuksen vasemmalta puolelta. Kaksi seitä. Kun Aleksi oli saanut oikealta puolelta noin kahden kilon turskan, sanoin ruotsalaiselle, että vasemmalta saa seitä ja oikealta turskaa. Kotvan kuluttua päästin juksasta n. 30 m siimaa ja aloin hämätä turskaa esiin. Kun siima meni aluksen alle, luulin, että se on jäänyt kiinni johonkin. 10 minuuttia myöhemmin vedin siiman pinnalle ja näin suuren turskan toisessa päässä! Pyysin Steniä nostamaan kalan kalastusalukseen. Sten arvoi turskan painoksi n. 7 kg. Olin innoissani, koska en ole koskaan saanut niin isoa turskaa. Olli kalasti pyöristettynä 5 kg seitä. Sami sai 10 seitä ja oli oikein tyytyväinen. Paluumatkalla tunnelma ei ollut enää korkealla ainakaan niillä, jotka olivat jo tovin pidelleet mahaansa aluksen peräosassa.
Pilvien pauloissa
Kurahousuille löytyi käyttä sitten päiväkodin aikojen, sillä vettä ja mutta vaellusreitillä riitti. Vaelluksesta oltiin monta mieltä:vaellus oli tosi hauska, tosi kivaa, upeat maisemat tai hyi ja yök! En kyllä lähtisi uudestaan, inhottavaa Help, Help, Hjälp, Hjälp. Kuulin myös jonkun valittavan näin: käteni on siteessä, niin kiipee siinä sitten liukkaitten juurien ja kivien päällä ja katso samalla kuinka kaverisi liukastelee valkoisena kylmästä sentin levyisellä polulla.
Vuori, jolle kiipesimme oli nimeltään Skroda-vuori. Se on lähes 900 metriä korkea, joten vaeltamista riitti. Huumori oli kuitenkin koko ajan mukana ja janon yllättäessä vuoripurosta sai mukavan viileää, kirkasta ja hyvän makuista vettä. Jotkut kääntyivät jo vuoren puolivälissä takaisin, mutta jotkut jatkoivat matkaa ylemmäksi jopa huipulle asti. Huipulla oli mahtavat maisemat ja oli rankka kiipeäminen vaivan arvoista. Tulomatka sujui mukavasti vyöryen alas.
Ninety-nine pieces of rocks on the wall…
Kun olimme menossa luoliin, sää oli kohtalaisen hyvä. Aurinko paistoi aina välillä, vettä ripotteli silloin tällöin ja tuuli oli aika kovaa.
Ryömimme pienestä kolosta sisään. Menimme köyden varassa noin 20 metriä alaspäin kallionvierttä. Se oli siistiä, COOL! Itse käytävässä oli märkää, pimeää ja KAIKUVA ILMAPIIRI. Yllämme oli ISOJA KIVIÄ ja jotkut sanoivat: “Ei ne kivet sun päälle tipu..” Vaikka ei sa paljon lohduttanut, jos katsoi ylöspäin. Kun tultiin semmoiseen kohtaan, missä meri pilkisti kallion kolosta, tuli helpottunut olo. Loppupätkä ylöspäin piti melkein ryömiä.
Discossa jytää
Disco oli ihan paras! Musiikki, jota siellä soitettiin, oli sellaista josta kaikki piti. Hitaita oli kyllä alussa himpun verran liian vähän. Ruotsalaiset pojat olivat ehkä tyttöjen mielestä hieman suositumpia kuin suomalaiset tai norjalaiset pojat. Tytöistä ei oikein ottanut selvää, koska kaikki tanssivat aika paljon ja aika tasapuolisesti kaikkien kanssa. Discossa oli hilpeä tunnelma aina kello 23.30 saakka. Muutamat saivat tanssikavereista jopa kirjekavereita ja yhteyttä on pidetty yhä. Discoon pääsi vain sillä ehdolla, että esitti toisille jonkun tassin. Suomalaiset tytöt olivat ainoita, jotka tanssivat kunnolla (kiitos Hapsun). Norjalaiset ja ruotsalaiset pyörähtivät vain hieman tanssilattialla parin tytön ryhmässä.
Yksi suomalaisista opiskelijoista (Risto eli Kummeli) oli niin hyvä tanssimaan, että kaikki kerääntyivät sen ympärille katsomaan kun se tanssi. Discossa oli myös hieman erikoisia henkilöitä, kuten eräs ruotsalainen, jolla oli jalassa rantasandaalit (siitä tulikin nimi Aurinkotossupoika). Aurinkotossupoikaa kaikki menivät hieman karkuun, mutta alistuivat lopulta tanssimaan sen kanssa, vaikka se kyllä talloi aika paljon varpaille.
Pohjoismaista yhteisoloa
Olimme siis Knutmarkan leirikeskuksessa lähellä Svolvaeriä. Knutmarka sijaitsee pienen järven rannalla tuntureitten keskellä. Metsäisessä ympäristössä on harjakattoisia, viihtyisiä mökkejä. Huoltorakennuksessa syötiin leipää ja aina vain leipää. Liekö siinä norjalaisten reippauden ja mukavuuden salaisuus!
Leirikoulu oli yhteispohjoismainen, joten mukana olivat myös luokat Ruotsin Luulajasta ja Norjan Kabelvågista. Asuttiin enimmäkseen kansainvälisellä kokoonpanolla. Englanti ja viittomakieli pelasivat ja hauskaa oli. Illat juteltiin tai pelattiin jalkapalloa. Mukana oli huippukivoja opiskelijoita. Muuta ei voi sanoa, kuin että kaikille jäi hyvä mieli matkasta!
Yhdessä muistellen – 6b
Lähteet
Pinkki 1995 -lehti, Cygnaeuksen koulun oma julkaisu